Sami Maalas

Medusan lautta (2009)

Paikkasidonnainen kollektiiviveistos Töölönlahdella

Kuvataiteen maisteriopinnäytteen

dokumentaatio

Lähtökohtia teokseen

On olemassa myyttinen aika ja arjen aika. Nämä kaksi käsitysmaailmaa kulkevat rinnakkain, ajoittain kietoutuen toisiinsa ja toisinaan jopa läpäisten toisensa, luoden kolmannen tilan, joka on näiden kahden tilan kohtaamispiste. Toimin tämän kolmannen tilan sillanrakentajana. Luon ihmisille tiloja, jota kautta he voivat tarkastella myyttejä ja tarinoita tässä hetkessä, läsnäolevina entiteetteinä ja arkkityyppisinä ilmentyminä. Toisaalta luon myyteille ja tarinoille tilaa ihmisten maailmassa, jossa arjen aika on muuttunut ihmisiä nieleväksi kyläksi. Tällaiseen vaativaan taiteelliseen prosessointiin saa onneksi Suomessa koulutusta. Olen käynyt tuon suomalaisen kaunotaiteen Tylypahkan eli Kuvataideakatemian ja kouluttautunut tilan ja ajan mestariksi, tarkennettuna paikka- ja tilannesidonnaisen taiteen maisteriksi.

Kutsun yhteisöllisiä teoksiani kollektiiviveistoksiksi. Kollektiiviveistoksissa lopullinen asu, ilmeneminen tai merkitys ei ole ennalta lukittu, vaan se syleilee sattumaa ja myös teoksen toteutta-miseen osallistuvien ihmisten näkemyksiä. Luopumalla kontrollista ja osallistamalla ihmisiä teoksen tuottamiseen taiteilija purkaa konventionaalisia taiteen arvottamisen systeemejä, siirtäen havainnoinnin viimeistellystä objektista itse tekemisen prosessiin. Prosessissa joka dokumentoidaan ja toimii lähtötasona uusille tuleville esityksille, taiteilija luo tietyn viitekehyksen ja rajat joiden sisällä osallistujat voivat toimia ja tuoda esille näkemyksiään.

Lopputyöni Kuvataideakatemiasta perustui Theodore Gericaultin maalaukseen Medusan lautta vuodelta 1818. Se on ranskalaisen romantismin keskeisin teos ja kertoo raadollisen selviytymistarinan, jossa fregatti Medusa on haaksirikkoutunut ja miehistö yrittää selvitä hengissä täyteen ihmisiä ahdetulla lautalla. Vertaan 200 vuotta vanhaa tarinaa tähän hetkeen, jossa kansainvälinen talouskriisi, ylikansoitus ja ihmisen raadollinen käyttäytyminen on läsnä jokapäiväisessä elämässä. Versioni Medusan lautasta vertautuu alkuperäiseen tarinaan, mutta käännettynä positiiviseksi ja luovaksi ihmisiä osallistavaksi yhteisötapahtumaksi,. Teoksen voi myös nähdä paikkasidonnaisena ja performatiivisena kollektiiviveistoksena ja vesillä liikkuvana, elävänä installaationa, jonka keskiössä on Töölönlahdella tapahtunut prosessi kokonaisuudessaan, ei viimeistelty objekti, kuva tai viittaus tapahtuneeseen.

Halusin aktivoida yleisöä osallistavan prosessin, joka kommentoisi aikamme neoliberalistisen, globaalin markkinatalouden järjestelmiä ja taantumaa sekä nostaisi teoksen teemalliseen pohdintaan ihmisen perusolemuksen, raadollisena, selviytymisestä taistelevana, eläimen kaltaisena oliona. Halusin myös että prosessi palauttaisi aistittavan maailman teoksen keskiöön. Kulttuurimme rakentuu ylijäämälle ja liikatuotannolle, josta syystä aistien terävyys on vaarassa tylsyä. Etsin erityisesti taiteen historiasta selviytymistarinoita, aiheita jotka liittyvät ajelehtimiseen ja elämän ylläpitämiseen liittyvään raadollisuuteen, toivon, epätoivon ja kuoleman ristiaallokossa. Etsiessäni löysin kaksi itseäni kiinnostavaa maalausta, Arnold Böcklinin Kuolleiden saaren vuodelta 1883 ja ranskalaisen romantismin klassikon Theodore Gericaultin Medusan lautan vuodelta 1818. Böcklinin teos on runollinen, symbolistinen teos, jossa valkoiseen kaapuun pukeutunut (kuollut tai lautturi) ylittää suuren veden, saapuen kahden vuorenkielekkeen muodostamalle saarelle. Böcklin maalasi sen tilaustyönä kuolleen pankkiirin leskelle. Vaikka maalaus on hieno ja symbolisen runollinen, en nähnyt siinä tarpeeksi tarttumapintaa tähän päivään. Lopulta päädyinkin aihevalinnassani Medusan lauttaan, joka on oman aikansa paras esimerkki poliittisesti kantaa ottavasta, romanttisesta taiteesta. Theodore Gericault valitsi teoksensa aiheen Ranskan kuningashuoneelle arasta tapahtumasta fregatti Medusan haaksirikosta ja skandaalista, joka liittyi ja laivan kapteeniksi kokemattoman kuningashuoneen vasallin pestaamiseen ja miehistön heitteille jättöön.

Medusan lautan tarina

Medusa oli länsi-Afrikan rannikkoa 1800-luvun alussa Ranskan kuninkaallisen laivaston lippulaivana seilannut fregatti. Sen tehtävänä oli kuljettaa korkea-arvoisia virkamiehiä Senegaliin miehittämään Englannin Napoleonin kukistumisen jälkeen Ranskan uudistetulle kruununhallinnolle luovuttama maa-alue. Kaiken kaikkiaan laivassa oli yli 400 matkustajaa.

Laivan kapteeni De Chaumerey oli kapteeniksi vielä varsin kokematon ja saanut pestinsä suhteillaan uudistettuun kuningashuoneeseen. Suurin osa miehistöstä oli silti vielä lojaaleja Napoleonille, mikä loi jännitteitä upseeriston ja miehistön välille.

Päiväntasaajan ylityksen kunniaksi kapteeni päätti järjestää Medusalla naamiojuhlat, jonka aikana fregatti kiihdytti vauhtiaan kadottaen kurssinsa ja muun laivaryhmän. Jossain nykyisen Mauritanian edustalla laiva ajoi karille, missä se virui odottaen pelastajia.

Medusa oli painavassa lastissa ja kapteenilla olisi halutessaan ollut mahdollisuus yrittää nousta karikosta luopumalla laivan tykeistä. Tätä ei tehty ja muutaman päivän päästä laivan alkaessa hajota se päätettiin jättää ja yrittää selviytymistä rannikolle pelastusvenein, joita oli matkustajiin nähden liian vähän. Korkea-arvoisimmat matkustajat mahdutettiin veneisiin ja loput, 147 miehistön jäsentä, mukaan lukien yksi nainen, saivat tyytyä hätäisesti kyhättyyn lauttaan, jonka kansi oli ihmisten painosta ajoittain jopa metrin veden pinnan alla.

Lauttaa lähdettiin vetämään köyden varassa yhden veneen perässä. Muutaman tunnin päästä vetoköysi kuitenkin katkaistiin ja lautta jätettiin heitteille.

13 päivää Medusan lautta ajelehti merellä. Lautalla oli ainoastaan viiniä juotavana. Vähäinen määrä laivakorppuja liukeni veteen jo ensimmäisenä päivänä. Jotkut hyppäsivät epätoivossaan mereen, toiset heitettiin. Toisena päivänä syntyi kapina lautan keskustasta annoksia jakavaa upseeristoa vastaan. Yli 70 ihmistä kuoli näissä taisteluissa joiden jälkeen kaikki aseet heitettiin mereen paitsi yksi sapeli. Sen piti lautan lääkäri, yksi upseereista ja sitä käytettiin kärsivien, tuskaisten ihmisten lopettamiseksi.

Monet miehistä tulivat hulluiksi ja kaikki kärsivät janosta, nälästä ja stressistä. Jo kolmantena päivänä alkoi kannibalismi. Niille jotka pitäytyivät ihmislihan syönnistä jaettiin ylimääräinen viiniannos.

Tarinan mukaan hieman ennen pelastusta valkoinen perhonen laskeutui lautalle, antaen miehille toivoa, että rannikko saattaisi olla lähellä. Seuraavana päivänä kadonnutta miehistöä etsimään lähetetty laiva pelastikin lautan viimeiset 15 miestä kuoleman partaalta.

Tapaus oli kansainvälinen skandaali. Laivan upseeristo ja kapteeni joutuivat sotaoikeuteen, mutta heidät vapautettiin syytteistä. Vastikään uudistettu Ranskan kruunuhallinto pelkäsi joutumista naurunalaiseksi kokemattoman kapteenin pestaamisen johdosta, joten tapauksesta yritettiin vaieta. Theodore Gericault joutui rojalistien paheksunnan kohteeksi maalattuaan aiheesta suurikokoisen maalauksen paviljonkiin ja tuoden asian jälleen ikävästi esille.

Tulkinnan merkityksestä

Olen kiinnostunut poliittisesta taiteesta mutta haluan sen olevan myös esteettisesti kiinnostavaa, konventioita purkavaa, monitulkintaista, poeettista ja elävää taidetta. Suhtaudun varauksella taiteen valjastamiseen poliittiseen agitoinnin välineeksi, koska taiteellinen pyrkimykseni on laajempi tulkinnallinen vapaus. Poliittisista mielipiteistä voi kansalainen puhua suoraan, mikä kuuluu demokratiassa jokaisen ihmisen perusoikeuksiin, ilman että sitä tarvitsee sitoa taideteoksen suoraksi ilmisisällöksi. Kuitenkin taiteessani tärkeintä itselleni on juuri merkitys. Tämä ilmisisällön, merkityksen ja tulkinnanvapauden hienovarainen suhde on haaste.

Tarkoituksena oli, että lautan kautta syntyisi poeettinen ajelehtiminen, ihmisiä osallistavana prosessina. Kiintopiste oli ihmisten kohtaamisissa, aktiivisessa kaupunkitilan haltuun ottamisessa ja tarinoissa joita tämä prosessi synnyttäisi. Tämän lisäksi teoksessa vaikuttavana tekijänä oli Medusan lautan alkuperäinen tarina, joka oli teoksen lähtökohta ja sellaisena pikemminkin ehdotti suuntaa kuin määräsi lopputulosta.

Tarinan käyttäminen prosessin lähtökohtana ei ollut esittää tai perustella tarkkoja väitteitä, vaan se rinnasti esiin nostettuja ilmiöitä, jättäen tapahtumisen tulkinnan avoimeksi osallistujilleen ja yleisölle. Tämä kollektiivinen sisällön luominen ja prosessointi on teoksessa olennaista, ei lopuksi syntynyt objekti tai tulkinta. Sisällön tuottamisessa teos onkin yhtä kakofonisen mielivaltainen kuin mielikuvin johdettu maailma, Medusa, itsessään.

Medusan lautalla on poliittiseksi tulkittavissa oleva tarkoitus. Sen voi tulkita rinnastavan todellisen, historiallisen tapauksen tämän päivän korruptioon ja rakenteelliseen väkivaltaan, joka lauttatarinassa vertautuu mm. pakotettuun kannibalismiin. Tämä rakenteisiin sidottu väkivalta on hyvin vaikeasti ja hitaasti muutettavissa yhteiskunnassamme, jonka pienoismallina lautta teoksessa vertauskuvallisesti ilmenee.

Teos ei välttämättä tarvitse tätä tulkintaa. Medusan lautan prosessissa aistit avautuvat itse tapahtumiselle, ajelehtivalla lautalla olemiselle. Kaupungin ympäröivät äänet, läsnäoleminen ja aistimukset heräävät. Kollektiivisen osallistujuuden näkökulmasta ei ole tärkeää, onko Medusan lautta tarkoitettu tulkittavaksi vai ei. Näin jälkeen päin ajateltuna sen merkitys piilee jossain muualla kuin sen ilmisisällössä. Ihmisten aktiivinen osallistuminen kaupunkikulttuurin luomiseen ei tyydy esittämään utopiaa vaan pyrkii elämään sitä. Medusan lautta on lavastettu, mutta ihmisten aistimukset, kohtaamiset ja niistä syntynyt tarina on todellinen. Prosessini liikkuukin vapaasti todellisen ja kuvitellun välimaastossa, kohti jotain mitä Slavoj Zizek kutsuisi ”imaginaariseksi todelliseksi”.

Teoriapohjalta Medusan lautta liittyy Nicolas Bourriaudin relaatioestetiikan tulkintaan, jossa taiteilija toimii yhteisön sisällä, luoden sosiaalisia tilanteita, rakennettuja ihmisten kommunikaatioon perustuvia yhteyksiä.

”Bourriaudin relaatioestetiikan mukaan taiteellinen toiminta on vailla pysyvää olemusta, ja olemustavoiltaan aina sidoksissa aikaansa ja sosiaaliseen kontekstiinsa. Taide ei ole itseään toteuttava ja ajan myötä itsensä täydellistävä tarina, vaan aina tässä ja nyt, sidoksissa materiaaliseen ja konkreettiseen maailmaan ja sen tarjoamiin vaihtoehtoihin ja mahdollisuuksiin. Taide on maailmaan suhteita tuottavaa toimintaa merkkien, muotojen, toimintojen ja objektien avulla. Hänen mukaansa taide luo eräänlaisen sosiaalisen välitilan. Tuo tila, jonka taideteos synnyttää, saa aikaan ainoastaan taiteelle ominaista sosiaalista kanssakäymistä ja vaihtoa. Tuon välitilan toimintarytmi ja sen ajallinen kesto voivat olla hyvinkin vastakkaiset sille, miten arkipäivämme on strukturoitunut, ja samalla näissä tiloissa voi olla kannustimia toisenlaiseen ihmistenväliseen vaihtoon, kuin joihin meidät on jokapäiväisessä elämässä yritetty totuttaa.

Bourriaudin mukaan 1990-luvulta alkaen ihmissuhteiden alue on alkanut korostua nykytaiteessa. Taiteilijat ovat antaneet paljon painoarvoa yleisön ja teoksen välisille kohtaamisille, sekä näiden kohtaamisten synnyttämille sosiaalisten kanssakäymisen malleille. Kuvataiteessa tämänkaltainen ihmistenvälinen suhde on hänen mukaansa historiallisesti uusi, sillä aiemmin tuo suhde on rakentunut joko ihmiskunnan ja hengen tai sitten ihmiskunnan ja esteettisen objektin välille. Välitila on Bourriaudin mukaan avoin kaikelle muutokselle. Kuitenkin kaiken muutoshalun takana on yksinkertainen kysymys siitä, kuinka oppia asuttamaan maailma paremmalla tavalla. Toisin sanoen taideteoksen rooli ei ole enää yksistään utooppisten tai imaginaaristen maailmojen luominen, vaan oikeastaan elintapojen ja toimintamallien luominen maailmassa, joka on olemassa ja ympärillämme koko ajan. Siksi taideteoksia arvioitaessa on arvioitava toisaalta muodon eheyttä tai koherenssia ja toisaalta symbolisesti niitä arvoja, joita taideteoksen ehdottama maailma meille tarjoaa, erityisesti tämän ehdotetun maailman ihmistenvälisyyttä, ja näiden toimintojen käytettävyyttä osana yhteiskuntaa.” (Veikko Nuutinen, dramaturgian opiskelija, Manifesti-palstalla, Teak 2/07)

Itselleni prosessin alkuun panijana, vain Medusan hetkellinen, vaikka vain kuviteltu läsnäolo, todellisuudentunnun syveneminen ja mielikuvituksen laajeneminen jää teoksen olennaisimmaksi sisällöksi. Mielestäni teoksen sosiaalisen vaikutuksen korottaminen taiteen arvottamisen keskiöön on arveluttavaa, koska tällainen arvottaminen on yksipuolista ja pyrkii latistamaan prosessin järkeistetyksi yhteiskuntaa palvelevaksi hyödykkeeksi.

Prosessin alku

Aloitin prosessin neuvottelemalla lauttailuun liittyvistä lupa-asioista Helsingin kaupungin yksiköiden kanssa. Keskustelin teoksen sijoittamisesta Töölönlahdelle kaupungin Rakennusviraston tonttiosaston kanssa, joka on vastuussa kyseisestä vesialueesta. Lisäksi minun piti neuvotella samaisen viraston kiinteistötoimen kanssa työpajan sekä soutuveneen pitämisestä Töölönlahden rannassa. Molemmat luvat tulivat suhteellisen helposti ja tonttiosaston insinööri oli jopa ilmeisen kiinnostunut projektistani. Sain ymmärtää ettei heiltä ei oltu aikaisemmin kysytty lupaa taideteoksen pitämiselle Töölönlahdella.

Seuraavaksi suunnittelin lautan rakenteet. Ajattelin että lautan on silti hyvä olla jokseenkin turvallinen ja kuiva, muuten osallistumiskynnys saattaisi nousta liian korkeaksi. Helsingin Satama lupasi teoksen huoltoa varten soutuveneen, jonka he ystävällisesti myös toivat paikan päälle, juuri ennen tapahtuman alkua.

Saatuani valmiiksi lauttarakenteet, siirsin ne Töölönlahden rantaan ja aloitin noin kuukauden kestäneen avoimen työpajan. Kutsua levitettiin julisteiden, paikallislehtien, nettiverkoston ja eri organisaatioiden jäsentiedotteiden kautta. Työ aloitettiin kokoamalla Kuvataideakatemiassa tekemäni rakenteet ja kiinnittämällä niihin Juvenes opiskelijaruokaloista ja Palmialta kerätyt, käytetyt muovikanisterit, sekä kahdeksan Uponorin sponsoroimaa, varta vasten projektin mittoihin tehtyä putkiponttoonia.

Tätä työtä kesti noin kaksi viikkoa, jonka jälkeen lauttaa seilattiin, ajelehtien, Töölönlahdella 13 vuorokauden ajan, siis saman ajan jonka Medusan lautan miehistö vietti alkuperäisellä kannibaalilautalla. Lautassa ei ollut köliä ja siinä oli pieni lähinnä symbolinen, pressupurje, joka liikutti lauttaa myötätuuleen ja teki sen seilaamisesta ajelehtimista. Takaisin rantaan päästäkseen oli miehistön käytettävä tarkoitusta varten satunnaisista laudan kappaleista veistettyjä meloja.

Tapahtuma ei ollut osallistujien määrään nähden suuri spektaakkeli. Yhteensä aktiivisia osallistujia oli n. 45, johon on laskettu lautan tekemiseen ja ajelehtimisiin osallistuneet tekijät. Tämän lisäksi monet ihmiset kävivät rannalla juttelemassa kanssani ja kyselemässä mistä teoksessa on kyse. Yleensä kun kerroin heille Medusan lautan tarinan he ymmärsivät sen yhteyden tähän aikaan ja globaaliin taloustaantumaan. Palautetta satunnaisilta kulkijoilta tuli sekä positiivista että negatiivista, yleisvaikutelman jääden selvästi positiivisen puolelle.

Yhteiskunnallista keskustelua

Lautalla tapahtui vähemmän yhteiskunnallista keskustelua sosiaalisista aiheista kuin olin kuvitellut. Tapahtuminen keskittyi aistihavaintoihin ja itse elämykseen. Ehkä ihmiset tarvitsivat tämän ajan nimen omaan päästäkseen pois merkityksien ja tulkintojen täyttämästä arjesta. Eräskin nuori pariskunta halusi ottaa lautallani päiväunet, naisen valittaessa miehensä olevan niin väsynyt. (Eikö ihmisille ole keskustassa tarpeeksi nukkumapaikkoja?!)

Se ettei suurta keskustelua syntynyt ei haitannut minua. Halusin, että osallistujat olisivat itse aktiivisia siinä mitä lautalla tulisi tapahtumaan, eikä minun tarvitsisi organisoida heille ohjelmaa. Näin tapahtuikin. Sain ehdotuksen että tekisimme hiljaisen ajelehtimisen. Kaupungin vilkkaan illan keskellä kontrastinen teema ”Hiljaisuus ja ajelehtiminen” toimikin hienosti.

Yhden ohjatun illan kuitenkin halusin. Sinä iltana rekonstruoimme Theodore Gericaultin maalauksen tähän päivään. Sään ollessa kyseisenä päivänä epävakaa oli kuvauksiin vaikea saavuttaa osallistujia, vaikka Helsingin Sanomat tekikin tapahtumasta pienen nosteen. Olen syntyneisiin kuviin kuitenkin tyytyväinen, vaikka tapahtumahetkellä muutamaa osallistujaa lisää kaipasinkin.

Medusan lautan paikkasidonnaisuudesta

Töölönlahti valikoitui teoksen näyttämöksi monesta syystä. Töölönlahti on hyvin suojaisa allas keskellä Helsinkiä, jota ei mitenkään voi verrata länsi-Afrikan rannikon eli Atlantin Valtameren merenkäyntiin. Teoksen poliittisena lähtökohtana olikin rinnastaa historiassa tapahtunut ajelehtiminen tähän päivään ja yhteiskuntaamme, jossa se rinnastuu ihmisten arkipäivän tragedioihin, joita hyvinvointijärjestelmä pyrkii turvallisesti karsinoimaan ja hoitamaan.

Teos ehdottaa, että tragedia syntyy turvallisesta kehyksestä huolimatta. Se että lautta on keskellä kaupunkia ja sen asukkaita, eikä merellä, jossain kaukana, poissa silmistä ja mielestä onkin teoksessa merkityksellistä. Näin ollen, jos esitys tapahtuisi jossain muualla, se muuttaisi teoksen sisältöä ja keskeisiä viittauksia, joihin liittyy myös altaan ympäristö Oopperatalo, Finlandia-talo, Sanomatalo, Linnunlaulun huvilat ja Töölönlahden ympäristössä liikkuvat lenkkeilijät.

Töölönlahden historiasta helsinkiläisten virkistysalueena voisi kirjoittaa kokonaisen teoksen, enkä tässä lähde sitä sen kummemmin avaamaan, mutta selvää on, että se on henkireikä keskellä Helsinkiä, jonka rakentamisesta on jo tehty päätökset.

Rehellisesti sanottuna, koen galleriatilan usein rajoitteena tyyliin, ”tässä on se sinulle varattu 7320 cm, valkoinen seinätila”. Yleensä lopputyönäyttelyt ovat juuri tällaisia kivasti täytettyjä lokeroita. Minulle on merkitystä sillä, onko teokseni valmiiksi annetussa, tehdyssä tilassa vai itse löydetyssä ja otetussa tilassa.

Teoksen yleisön kokemuskentät, sipulivertausta käyttäen

Medusan lautta teoksena siis vertautuu matkaan ja sen tuottamaan tarinaan. Tämä tapahtuu monessa eri kokemuskentässä ja ilmenee jokaisessa näistä kentistä erilaisessa valossa, toisin sanoen teoksen eri painotteet vaihtelevat riippuen siitä mistä kokemuskentästä teosta tarkastellaan. Tämä on yhteistä kaikelle taiteelle, mutta osallistavassa prosessissa teoksen merkitys syntyy osallistavan yleisönsä kautta eikä siitä riippumatta. Prosessin synnyttämät erilaiset kokemuskentät tulevat näkyväksi osaksi teoksen sisältöä.

Prosessi luo kollektiivisen tarinan ja sen rinnalle jokaisen osallistujan subjektiivisen tason. Tämän lisäksi se esittäytyy teoksesta tietämättömille jonkinlaisena mysteerinä, kaupunkiutopiana, mikä ei paljastu välittömästi taiteeksi, vaan ilmenee jonain selittämättömänä, kenties allegorisena visiona. Kokemukseni mukaan tapahtuminen herättää mielenkiinnon satunnaisissa ohikulkijoissa, toimien eräänlaisena vieheenä. Kun kysyjä tai ohikulkija ymmärtää mistä on kyse, ovat he mukana teoksessa yleisönä. Osallistuessaan heistä tulee myös osa teoksen sisältöä.

Ihmiset myös vetävät toisia ihmisiä puoleensa eksponentiaalisesti, kuin magneetit. Jos teoksen äärellä ei ole ketään, ketään ei ilmaannu. Tämän on perustuttava joko fysiikkaan tai primitiiviseen psykologiaan, mutta kun yksi ilmaantuu, niin kohta puskista ilmestyy toinen ja seuraava. Iso ryhmä ihmisiä, tekemässä jotain kollektiivista, herättää jo itsessään magneettista kiinnostusta.

Kokemuskenttien paikkoja ja niiden mahdollisia painotuseroja teoksen sisällä havainnollistan käyttämällä tässä vertauksena sipulin kuoren kerroksia. Yhtä hyvin vertauksena voisin tosin käyttää vaikka lautan kautta toisiinsa limittyvää juuristoa.

1. Sipulin ydin, Teokseen osallistuvat lautan rakentajat ja seilaajat. Sosiaalinen kenttä.

Teoksen sosiaalinen luonne painottuu tästä paikasta eniten. Ihmiset keskustelivat teoksen merkityksestä, politiikasta ja myös omista taustoistaan kertomusten kautta. Sipulin keskiöön uskaltautuneet ihmiset yhdistävät kokemukseensa teoksen eri tasoja: heille kerrotun Medusan lautan tarinan, lautan rakentamiseen liittyvät tekniset ongelmat, ihmisten väliset kemiat ja keskustelut, yhteisen päämäärän tai tavoitteen, poliittiset tasot ja eräänlaisen runollisen utopian, matkan.

2. Sisäkuori, Teoksen luona vierailleet ihmiset, jotka eivät varsinaisesti osallistu lautan fyysiseen rakentamiseen, mutta ovat keskusteluillaan kasvattamassa teoksen kollektiivista vaikutusta.

3. Kuori. Ohikulkijat. Teoksen paikka oli Helsingin keskustassa, Töölönlahden kiertävän vilkkaan kävelytien varrella. Sadat ohikulkijat näkivät teoksen rakentumisen ja toisille se jäi tuntemattomaksi. Toiset taas tiesivät mistä oli kyse julisteiden, lehtijuttujen ja kuulopuheiden perusteella. Tämä on teoksen runollinen kuori, jossa teos ei paljasta kaikkea itsestään, vaan elää sopuisasti vertaus- ja mielikuvien tasolla.

4. Kuori. Mediajulkaisut. Poliittinen kuori.

Tällä tasolla teos antaa kuvan yhteiskuntakriittisenä, kannanottona ja kollektiivisena, yleisölle avoimena tapahtumana.

5. Kuori. Kuulopuheet.

Monivärinen kerros, jossa kokemus jää ohueksi ja merkitys kertojan painatusten ja tarinan kerronnan varaan.

6. Kuori. Nettijulkaisut. Dokumentaarinen, sentimentaalikerros, joka on ylläpitäjän tulkinta tapahtuneesta, kuvatodisteilla varustettuina. Ylläpitäjä tekee editoinnin, saaden teoksen näyttäytymään haluamaltaan. Myös negaatioita, teoksen mustia joutsenia, on käsitelty tässä kerroksessa.

Medusan lautassa oma (taiteilijan) roolini on moninainen. Sen lisäksi että ideoin teokseni sekä henkisesti että fyysisesti kantavat perustukset, huomaan yleensä tekeväni tuottajan, tiedottajan, ohjaajan, roudarin, tarpeiston huoltajan ja toisinaan jopa terapeutin työtä. Vaikka onnistuin monessa asiassa osallistamaan ihmisiä ja delegoimaan kiitettävästi, jäi suuri osa tehtävistä omille harteilleni. Ihmiset tulevat ja menevät kuin päiväperhoset. Helsinki on hektinen ja sen ihmisillä paljon tekemistä, joten sitoutuminen yhteisöllisiin prosesseihin jää helposti ohueksi ja hetkittäiseksi. Tämän kokoluokan projektissa pitää aktivoimassa olla kokonainen sitoutunut työryhmä.

Toisaalta ongelmana on rahoitus. Suomessa kollektiivisille projekteille tuntuu olevan vaikea saada tukea. Ehkä syynä on että suurten kulttuuria rahoittavien ja esittävien instituutioiden hallituksissa istuu taidekentän luokkataisteluna kokevia sotamursuja, joita ehkä kiinnostaa enemmän 60-luvun nihilistiset jännitteet, kuin taiteen laajentunut dialoginen kenttä ja sen avaamat mahdollisuudet.

En halunnut dokumentoida keskusteluja, koska en pyrkinyt teoksellani löytämään ratkaisuja kysymyksiin, vaan lopulta jätin tilanteen auki vapaalle keskustelulle ja läsnäololle. Uskon myös välineen läsnäolon ja dokumentaristisen tarkkailun vaikuttavan keskustelun kulkuun ja itse tapahtumiseen. En halunnut tehdä esityksestä elokuvaa. Loppujen lopuksi sekään ei kerro kyllin hyvin prosessista. Vaikka teos osallistujiensa kautta synnyttää tarinoita ei niiden ilmentäminen teoksen ilmisisällöksi ole merkitsevää.

Jos olisin dokumentoinut keskusteluja, olisin tehnyt sen vaivihkaa otetuilla äänitallenteilla. Olennaisinta teoksessa ei kuitenkaan ollut siitä tehty nauhoite tai nauhoitteesta prosessoitu uusi esitys vaan mielikuva. Tärkein dokumentin väline on prosessista otetut valokuvat ja nettipäiväkirja, joka on hyvin viitteellinen. Teos jää dokumenttina elämään eräänlaisena utopistisena, runollisena kuvana, eikä niinkään tutkimusdokumenttina tai siitä uudelleen prosessoituneena galleriaesityksenä

Kultaisessa ajassa

Eräällä tavalla Medusan lautta on kollektiivinen rituaali. Romanialaisen uskontotieteilijän Mircea Eliaden mukaan rituaaleilla on aina arkkityyppinen esikuva. ”Kuten tekivät jumalat niin tekevät ihmiset”. Tämä esikuva on alunperin tapahtunut alkuaikojen myyttisessä hämärässä, eikä se ole kosketuksissa historiallisiin tapahtumaketjuihin. Se elää omaa aikaansa, johon ihminen pääsee käsiksi ainoastaan toistamalla hänelle annetut myyttiset mallit. Rituaaliin liittyy profaanin, maallisen aikakäsityksen kumoaminen ja siirtyminen pyhään esikuvalliseen luomishetkeen. Hetkeen josta Eliade käyttää nimitystä ”In Illo Tempore” Kultaisessa Ajassa. Tämä arkkityyppien hallitsema aika ei ole enää sidoksissa arkeen, vaan elää jossain ajattomuuden maailmassa, johon on päästy toistamalla maailman (vrt. lautan) rakentamiseen kuuluvat rituaalit. Maailma on siten syklisen ajatusmallin mukaisesti luotava joka vuosi uudestaan, jotta kosmos taas näkisi päivänvalon.

Rituaali vahvistaa yhteisönsä eli osallistujien keskinäistä suhdetta. Myös Medusan lautassa kollektiivisen paikkasidonnaisen tekemisen kautta prosessi kasvattaa suhdettaan osallistujiinsa, kunnes se purkautuu, arjen kääntyessä juhlaksi. Medusan lautan prosessissa tämä taso saavutetaan ylittämällä arkeen vertautuva lautan fyysisen rakentamisen vaihe ja siirryttäessä ”ajattomuuden esittämisen” toisin sanoen lautalla ajelehtimisen tilaan. Prosessi olisi jäänyt keskeneräiseksi jos se ei olisi saavuttanut tätä ajelehtimisen tilaa ja tasoa, joka monille tämän tapahtuman ulkopuolisille todistajille näyttäytyy kaupunkiutopiana.

Anteron kannibaalitarina

(Taustalla ääniä Töölönlahdelta, veden liplatusta, satunnaisesti ohi kulkevia junia)

Antero saapuu illalla, pimeän laskeuduttua rannan työpajaan. Olimme tässä vaiheessa rakentaneet lauttaa muutaman päivän. Hän kertoo, että he ovat jo vuosia kyselleet kaupungilta laituria Töölönlahdella toimivalle onkiseuralle. Altaasta saa kuulemma ongella yli kymmenkiloisia karppeja, mutta tämä on salaisuus.

Puhe kääntyy lauttaan ja kerron hänelle ystävällisesti Medusan lautan ideasta. Antero on erittäin kiinnostunut ja antaa hyviä neuvoja. ”Prikat pitää vaihtaa isompiin. Katsos kun se puu turpoaa imiessään vettä. Myös kantta pitää nostaa.”

Onneksi Anterolla on venekorjaamo ja hän haluaa osallistua. Hän kertoo lahjoittavansa tarvitsemamme 12 pelastusliiviä, köyttä, 2 ankkuria, perhana, onhan hänellä laivapatakin, missä on hyvä pitää tulta kesän viileinä öinä.

Seuraavat kaksi päivää Antero tekeekin töitä lautan työpajassa, kertoen uskomattomia, meheviä tarinoita kaveristaan Jepestä ja källeistä joita he tapasivat tehdä toisilleen ja vastustajilleen. (Valitettavasti teknisten vikojen vuoksi en saanut näitä tarinoita taltioitua.)

”Mistäs meinasit kansipuut hankkia?”, Antero kysyy. Kerroin, että olin suunnitellut hakevani ne isojen työmaiden puulavoilta, mutta olisihan siinä kova homma.

”Kaverini rakentaa Espoossa taloa ja sillä saattais olla ylimääräistä puuta, mistä se haluaa päästä eroon, soitanko sille?”. Antero soittaa kaverilleen ja kysyy hintaa. Hinta olisi 70 euroa ja satoja metrejä puutavaraa, kakkosnelosta ja lautaa. Niistä rakentaisi vaikka viisi lauttaa!

”Huomenna se tuo sen lastin. Olen muutenkin aamusta liikkeellä, niin voin hyvin olla vastassa näyttämässä paikkaa...”

Seuraavana päivänä Antero soittaa ja kertoo, että kaveri oli tuomassa lautoja ja odottanut puoli tuntia jonkun työmaan takana, eikä ollut löytänyt rantaan. Kiireessään sen oli pakko tuoda koko puulasti Anteron pihalle! Mitähän vuokranantaja sanoo.. Iltapäivällä Antero kuitenkin tulisi ottamaan mitat mastopuusta.

Iltapäivän työpaja sujui leppoisasti. Antero kertoi suvereenisti taas juttujaan ja kokemuksellaan ohjasi rakenteiden tekemisessä. Kukaan työpajaan osallistuneista, minä mukaan lukien ei osannut odottaa mitään vilunkia. Hän oli sitä mieltä, että tarvitsisimme enemmän kanistereita. Niinpä kaikkien kuunnellessa tarkkaavaisina, Antero soitti johonkin, ikään kuin jonkin ison tukun johtajalle, kertoi firmansa, luetteli y-tunnuksia ja kertoi asiallisesti asiansa. ”Satakunta kanisteria pitäisi saada taideteokselle ja mitäänhän se ei luonnollisestikaan saisi maksaa..”

Kaikkien työpajalaisten edessä Antero saa ”puhuttua” 100 kanisteria 20 euron hintaan ja sanoo sen menevän oman firmansa piikkiin. En tiedä oliko langan toisessa päässä ketään. Jos ei, se oli suvereenein näkemäni näyttelijän suoritus ikinä.

Tässä vaiheessa maksoin hänelle 100 euroa puulastista. Antero sanoi hakevansa minut seuraavana aamuna. Haettaisiin laudat, kanisterit ja laitettaisiin homma vesille. Lopetimme hommat, hain kanisterin viiniä ja illan grillasimme Anteron viihdyttäessä jutuillaan koko porukkaa.

Aamulla heräilin pienessä kohmelossa odottaen Anteron soittoa. Mitään ei kuulunut. Iltapäivällä saan järkyttävän tekstiviestin tuntemattomasta numerosta:

”Hei tässä on Satu. Anterolle on sattunut kaamea onnettomuus viime yönä. Joku tuntematon mies on lyönyt Anteroa päähän. Antero on nyt lääkärissä. Menen nyt katsomaan Anteroa. Antero on tosi pahoillaan. Sanoi ottavansa sinuun yhteyttä heti kun pystyy.”

Koko sen ja seuraavan päivän yritin turhaan ottaa Anteroon ja Satuun yhteyttä. Otin numeroista selvää. Molemmat ovat prepaid-liittymiä. Tässä vaiheessa arvelinkin tulleeni huijatuksi, enkä uskonut kuulevani Anterosta enää. Toiset osallistujat eivät tätä voineet uskoa Anterosta.

Kuitenkin torstaina, päivää ennen avajaisia, kuka soittaa? Antero. Sammaltavalla äänellä hän kertoi yön tapahtumista. Kuinka häntä oli todellakin lyönyt tuntematon mies päähän ja vienyt rahat ja tupakat. Ja kuinka tämä kyseinen Satuhan on lähes kuuro ja ilmaisutaidoiltaan vajavainen. Antero on tosi pahoillaan. Kuitenkin, jos mahdollista, huomenna hän tulisi takaisin työpajaan. Jeppe tulee myös auttamaan! Huomennahan on lautan vesillelaskukin! Antero pistäisi kypärän päähän että pahemmilta haavereilta vältyttäisiin.

Epäuskoisena toivotan hänet tervetulleeksi takaisin. Minkäs sille voi, jos miestä tosiaan lyötiin päähän. Antero ei tietenkään tullut seuraavana päivänä, mutta lautta saatiin hienosti vesille ilman häntäkin.

Lauantaina Sini-Vuokko Suomenlinnan hostellin respasta soittaa ja kyselee Anteron perään. On kuulemma innokkaasti esitellyt blogiani hostellin vieraille ja respan tytöille. Kutsunut kaikki perjantain vesillelasku-tapahtumaan ja sanonut lähtevänsä pian Kajaaniin. Perjantai-aamuna Antero oli kuitenkin poistunut hostellista maksamatta koko viikolta kertynyttä laskuaan...

Anteron symboliikasta

Tulkintani Anteron tarinasta on että se oli teoksen Musta Joutsen. Lopulta Antero oli täydellinen osoitus utooppisen vision ja raadollisen maailman kohtaamisesta. Anteron voi myös nähdä teoksen puitteita syövänä kannibaalina, upseeristoa vastaan taistelevana miehistön jäsenenä tai vaikkapa Afrikan Tähti-pelin pyöreän pelimerkin alta paljastuvana rantarosvona. Ikinä ei voi tietää mitä raadollinen julkinen tila tuo yhteisötaiteilijan eteen prosesseissa, jotka usein perustuvat luottamukselle, siis tietoiselle riskin ottamiselle. Antero täydensi tarinan ja antoi sille sen ansaitseman särön. En ole tehnyt, enkä tee asiasta rikosilmoitusta.

Antero sai hetkeksi työpajan sekaisin tilanteessa, jossa luulin prosessin lipuvan jo omalla painollaan eteenpäin. Jouduin ottamaan tilanteen, ruorin, takaisin hallintaani ja saattamaan tilanteen kriisistä huolimatta onnelliseen päätökseen.

Anteron jätettyä lautan puille paljaille konkreettisesti, ei kansipuita, ei rahaa, ihmettelin mistä kannen saisi tehtyä. Vesillelaskun juhlinnassa kerroin asiasta tekniselle neuvonantajalleni, lavastaja Simo Sulvalle. Hän otti mittoja lautasta ja epäuskoisen huvittuneena totesi, että hänellä on pihallaan lojumassa sentilleen oikean kokoiset, valmiit lautapaneelit, joita saisin lainata tapahtumaan. Niitä oli viimeksi käytetty Lordin elokuvan lavasteissa. Uskomaton tuuriko?

Seuraavina päivinä kokosimme nämä kansipaneelit, jossa oli vielä edellisen projektin maalitahroja. Kootessamme palasia yhteen kahdesta paneelista yhdistyi kaksi valkoista maalitahraa yhteen kuin perhosen siiviksi, valkoinen perhonen! Toivon ja pelastuksen airut!

Myöhemmin lautan ajelehtiessa jo Töölönlahtea, äitini oli käymässä ja kerroin hänelle Medusan lautan tarinan. Kun saavuin tarinassa valkoiseen perhoseen, joka siis vieraili jo alkuperäisessä tarinassa, kirjava neitoperhonen leijaili ilmestyksen omaisesti lautalle, laskeutuen keskelle valkoista perhosta symboloivaa maalitahraa. Sattumaa vai merkki, mistä? Joka tapauksessa se oli kaunis hetki. Toiste en perhosia lautalla nähnyt. Lautan tarina alkoi mielessäni värittyä myyttiseksi.

Myyttiset tarinat ovat aina kiinnostaneet minua. Ihmisten uskomukset , taikausko ja salaliitto-teoriat johdattelevat edelleen suuren ihmisjoukon käyttäytymistä maailmassa. Suuret tarinat perustelevat ja värittävät myös sotia ja riistoa, joka lopulta kumpuaa ihmisen perusahneudesta ja vierauden pelosta. Monet maailman ihmisistä tarvitsevat myyttejä ja uskoa kestääkseen rakenteisiin sidotun väkivallan ihmiselle tuottaman kärsimyksen.

Muita kiinnostuksen kohteita, joita en tässä tekstissä käsittele:

Jokapäiväisen elämän konventiot, ajan ja paikan erityislaatuisuus, seikkailu, elämyksellisyys, vaihtoehtoiset kulkuvälineet, taide tutkimusmatkana, autenttisuus ja lavastaminen, sattuman merkitys taiteessa, taiteen kartoittamattomat alueet.

Lyhyesti joistain Medusan lautan symboleista

En aio läpivalaista symbolien suhdetta Medusan lautta- teokseen vaan tarkoituksella jätän tämän viitekuvaston vapaasti assosioitavaksi.

Medusa (Suuri Symbolikirja ja wikipedia) kts. gorgonit

gorgonit (kreik. Gorgo, kauhua herättävä)

Antiikin myyttinen hahmo. Gorgoneissa ruumiillistui Välimeren itäisten osien ihmisten pelko tuntematonta kaukaista länttä kohtaan. Niiden nimet olivat Stheno, Euryale ja Medusa ja ne kuvattiin siivellisinä ja käärmetukkaisina (vrt. kreikkalaisten kostottaret). Niiden suista tulivat ulos raateluhampaat. Kolmesta gorgonista vain Medusa oli kuolevainen. Sen katseen sanottiin olevan niin hirvittävä, että jokainen sen nähnyt jähmettyi kiveksi. Tarinan mukaan Medusa oli alkujaan eräällä kreikkalaisella saarella asunut kaunis kultahiuksinen nainen, joka joutui meren jumala Poseidonin raiskaamaksi Pallas Athenen temppelissä. Tästä loukkauksesta suivaantuneena jumalatar kirosi Medusan, muuttaen tämän kauniit hiukset käärmeiksi ja viettelevän katseen kivettäväksi.

Tästä lähtien Medusa asutti yksin kirottua saarta. Polyektes, Serifoksen kuningas halusi tyttärensä Hippodameian häälahjaksi jotain ”kivaa” ja antoi sankari Perseukselle tehtäväksi tuoda lahjaksi Medusan pää. Suuri sankari sai Pallas Athenelta tehtävään taikamiekan, peilikilven. Hermes antoi sirpin ja nymfit varustivat sankarin siivekkäillä sandaaleilla, laukulla ja Haadeen näkymättömäksi tekevällä kypärällä. Medusan pää koristikin pian suojelevana symbolina jumalatar Athenen kilpeä.

Perhonen (Suuri Symbolikirja)

Monissa kulttuureissa mm. muutosvalmiuden, kauneuden, katoavaisuuden ja ilon vertauskuva. Vanhoissa hautakivissä se tavataan myös kuoleman symbolina. Perhosen kreikkalaisen nimityksen (psyche) mukaisesti se on tulkittu (kuten monet linnutkin) sielun eläimeksi, joka kuljettaa kuolleen ihmisen sielun tuonpuoleisuuteen. Sen leijaileva liikkuminen on tuonut mieleen myös keijukaiset, suojelushenget ja lemmenjumalat.

Viini (Suuri Symbolikirja)

Perinteisessä symboliikassa viini on koettu vitaalin tulen täyttämäksi ”henkiseksi juomaksi”. Sen uskottiin johtavan ekstaasiin ja siinä tapahtuvaan yhtymiseen jumalien (jumaluuden) kanssa Viinin ajateltiin murtavan kaiken lumouksen ja paljastavan valheet. (”In vino veritas”, viinissä on totuus).

Viiniä on myös sanottu rypäleiden vereksi ja sitä on käytetty veren vertauskuvana.

Ihmisliha

Oma tulkinta: Rakenteisiin sidottu riisto, ihminen syö toisia ihmisiä. Monissa uskonnoissa tapahtuu rituaalista lihan syöntiä: esim. Jeesuksen veri ja liha, uhrattua lihaa.

Musta Joutsen

Nassim Talebin käsite Musta Joutsen on erittäin epätodennäköinen tapahtuma, jolla on kolme luonteenomaista piirrettä: se ei ole ennustettava, sillä on valtava vaikutus ja osaamme kehitellä selityksen, jonka ansiosta se vaikuttaa vähemmän satunnaiselta ja ennustettavammalta kuin olikaan.

Odysseus

Homeroksen eeppisessä tarinassa Odysseus on paluumatkalla sodasta kotisaarelleen Ithakaan, ajautuen myyttisiin seikkailuihin ja kohdaten opponentteja:

-kyklooppeja, noita rannan alkoholisoituneita sekakäyttäjiä

-seireenejä, rannan mystisiä lumoojattaria

-hulluja kuninkaita, maan omistajia, tahoja joiden kanssa neuvotellaan mm. maan käyttö-oikeuksista

-noitia, julkisen tilan besserwissereitä

Myös Odysseuksen laiva haaksirikkoutui ja hän joutui matkaamaan lautalla saarelta toiselle, tilanteesta toiseen. Ennen Medusan lauttaa olin tutkinut Odysseuksen tarinaa ja tehnyt James Joycen romaanin ensimmäisestä kappaleesta (Telemakhos) paikka- ja tilannesidonnaisen esityksen Dublinissa. Tämäkin osaltaan saattoi vaikuttaa päätymiseeni lauttatarinaan.

Thor Heyerdahl,

Norjalainen biologi, joka tuli tunnetuksi Kon-Tiki-retkikunnan yhteydessä vuonna 1947. Retkikunta osoitti, ettei ollut mitään merenkulkuteknistä estettä sille, että Polynesia olisi asutettu Etelä-Amerikasta käsin. Antropologit ja arkeologit uskovat tosin edelleen, että Polynesia asutettiin Aasiasta käsin.

Heyerdahlin viimeiseksi projektiksi jäi "Jakten på Odin", jossa hän etsi Mustanmeren rannalta jäänteitä sivilisaatiosta, joka vastaisi islantilaisen Snorri Sturlusonin kirjoittamaa tarinaa aasajumalien alkuperästä.

Shamaanin matka

Shamaani tekee ekstaattisen matkansa henkimaailmaan yhteisön vuoksi. Henkimaailmasta haetaan neuvoa tai sairaan yksilön sielu takaisin. Myös lautan voi nähdä shamanistisena kulkuvälineenä, liminaalisen välitilan, transsin ja arkimaailman välissä.

Kharon (muinaiskreikaksi Χάρων)

Kreikkalaisessa mytologiassa Haadeen lautturi, joka vei kuolleiden sielut Akheronjoen yli jos näillä oli antaa kolikko maksuksi. Jos ei maksanut, joutui vaeltamaan joen rannalla sata vuotta. Tästä syystä kreikkalaiset asettivat aina kuolleiden kielen alle oboli-kolikon ennen ruumiiden hautaamista. Kharon on luultavasti peräisin sumerilaisilta, joiden mytologiassa oli vastaava hahmo.

Dante Alighieri toi Kharonin kristilliseen mytologiaan kirjassaan Jumalainen näytelmä. Kharon on ensimmäinen nimeltä mainittu hahmo, jonka kirjan kertojapäähenkilö tapaa Helvetissä.

Ikuisen paluun myytti

Suuri myytti, joka esiintyy lähes kaikissa kulttuureissa ja lähes kaikilla eri historiallisilla toiminnan tasoilla. Jopa muuten paluuta kaihtavat juutalaisuus ja kristinuskokin ovat saaneet siitä osansa. Elämän syklisyys, inhimillisen tapahtumisen perustavanlaatuinen samuus ja mielettömyydessä ilmi tuleva toiston mieli ovat piirteitä, joiden avulla lukuisat kansantavat, selitykset, riitit ja diskurssimuodot voidaan saada mielekkäiksi.

Jatkuva luominen, tuho ja uudestaan tuhkasta nouseminen ovat läsnä lukuisissa riiteissä, joiden perustana on paluun myytti. Indoeurooppalaiset kansat ovat erityisen seikkaperäisesti pyrkineet turvaamaan jatkuvan uudistumisen: pelkkä kalenteri kertoo tästä ja kalenteriin liittyvät lukuisat menot, salaseurat, paluuta turvaavat kiellot ja käskyt, luonnon ja ihmisen eron korostaminen ja hävittäminen vuoden eri aikoina. (Juha Varto)